Rakkaat suomalaiset, arvoisa juhlaväki, hyvät pyhämaalaiset
Sydämelliset kiitokset kutsusta tulla pitämään puhetta itsenäisyyspäivänä tänne Pyhämaahan. Puheen pitäminen itsenäisyyspäivänä on suurimpia kunnia-asioita, ja siitä ei voi ilman erinomaisen hyvää syytä kieltäytyä. Tällaista tilannetta ei ollut kohdallani, vaan pikemminkin olin varsin otettu, kun Sjöblomin Mika soitti ja pyysi tänne juhlaanne Pyhämaahan.
Juhlimme tänään 93-vuotiasta itsenäistä Suomen tasavaltaa itsenäisyyspäivänämme, jolloin tapana on muistella kansamme vaiheita ja kunnioittaa sotaveteraaniemme muistoa. Käytäntö on hyvä, enkä halua mennä siitä poikkeamaan. Haluan kuitenkin puheeni loppupuolella tuoda esiin ajatuksia, mihin kansakuntamme on menossa ja mitkä ovat tulevaisuutemme haasteita.
Itsenäinen Suomemme on varsin nuori iältään, jos maamme itsenäisyysajan mittaa vertaa esim. muihin eurooppalaisiin valtioihin. Kansakuntamme virallinen historia, Suomen olemassaolo, alkaa kuitenkin jo vuodesta 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi keisarillista Venäjää Suomen suuriruhtinaskunnaksi. Tästä tapahtumasta on kulunut jo 201 vuotta, ja viime vuoden 200-vuotisjuhlallisuudet jäivät varsin vähälle huomiolle. 200 vuotta Haminan rauhasta tai 200 vuotta Suomen sodasta ei toki ole aiheena likikään yhtä arvokas kuin itsenäisyyden juhlistaminen. Korostaisin kuitenkin Suomella ja suomalaisuudella olevan pitemmät juuret ja historia mitä nopeasti tarkasteltuna onkaan. Jo pelkästään Suomen vaakuna tai sen ensiversio on yli neljä sataa vuotta vanha. Oma lukunsa on myös kristinuskon saapuminen viime vuosituhannen alussa, joka on edesauttanut suomalaisuuden olemassaolon kirjaamista kansien väliin. Ja onhan näille kulmilla asuttu jo sitä aikaisemminkin, mutta suomalaisuudeksi sitä ei voitane sanoa.
Mihin tällä historian läpikäymisellä sitten pyrin? Haluan korostaa suomalaisuuden olleen olemassa jo vuosisatoja ja ellei jopa vuosituhansia, kun arvioidaan suomalaisuutta suomen kielen kautta, joka eriytyi omaksi kielekseen nykytutkimuksen mukaan ajanlaskumme alun jälkeen. Meillä on siis pitkä historia takanamme, ja voimme kiistatta osoittaa olevamme vanha kansa, jonka pitäisi omistaa huomattavasti vahvempi identiteetti, kuin mitä yleisesti tunnustamme. Suurvaltaidentiteettiä emme siihen helposti sisältyvän ylimielisyyden takia riesaksemme kaipaa, mutta kyllä suomalainen ja Suomi voi olla juuristaan, historiastaan ja sisimmästä olemuksestaan ylpeä. Sitä on koeteltu liki satavuotisen itsenäisyytemme aikana, ja maailmansodatkaan eivät sitä juuri muuksi muuttaneet. Vapauttamme on yritetty riistää, mutta olemme kestäneet lujassa paikassa. Siitä tänään kuuluu kiitos sotaveteraaneillemme, joiden uhrauksia, sinnikästä työtä ja koruttomasti muotoiltuna – paineensietokykyä, emme pysty tarpeeksi hyvin ymmärtämään. Siksi syvä, nöyrä, silmiin katsova kiitos, se on vähin mitä voimme tehdä.
”KIITOS”
Vapaus on se ydinseikka, minkä vuoksi veteraanit taistelivat ja miksi taistelusta kannatti kärsiä myös sieluja rikki repiviä tappioita. Se vapaus, jonka Suomi on säilyttänyt, vallitsee yhteiskunnassamme toimintamme perustavaa laatua olevana arvona, joka valitettavasti joillekin esiintyy itsestään selvänä, tai jopa väärinkäytettävänä asiana. Vapauteen liittyy myös vastuullisuus, jonka puuttuessa vapaudella voi rikkoa toisten kunnioittamista, jonka voi käsittää yhdeksi vapauden lajiksi. Tämä näkemys on olennainen, mutta vielä tärkeämpää on kiinnittää huomioita vapauden puuttumiseen, jota edelleen maailmassa on olemassa. Vapaus ei ole itsestään selvää kaikille kansoille ja kansakunnille.
Haluan antaa tästä hyvin konkreettisen esimerkin, jonka juuri äsken koin. Järjestin pari päivää sitten eräälle nuorisoryhmälle vierailun eduskuntaan. Seurueen jäseniin kuului myös kurdinuoria, jotka todella tietävät mitä vapauden puute merkitsee. Selvennykseksi kurdit ovat sorrettu kansa lähinnä neljän valtion Irakin, Iranin, Syyrian ja Turkin alueella. Kurdien oma valtio Kurdistan ei siis ole itsenäinen, vaikka kurdeilla on jonkinlainen autonomia. Vierailuryhmään kuuluneen erään 17-vuotiaan Muhammed-pojan kohtalo oli seuraavanlainen. Hän oli lähtenyt vanhempiensa matkassa kotoaan osana suurta joukkoa kurdeja, jotka halusivat lähteä kohtaamaansa sortoa pakoon. He lähtivät matkaan kuorma-autolla suuntana Eurooppa. Kuorma-auto oli täynnä, eikä poika mahtunut enää kuorma-auton lastitilaan, vaan hän pääsi kuorma-auton ohjaamoon taittamaan matkaa kauas tuntemattomaan. Tässä kohtaa loppuvat yksityiskohtaiset tietoni matkan kulusta, mutta sen tiedän, että Muhammed-poika on nyt Suomessa vanhempansa kadottaneena, jotka hävisivät jossain vaiheessa taivalta jossain päin Eurooppaa. Vapauden puuttumisen hinta oli ollut liian kova.
Tuo yksittäinen tragedia muistutti minua vahvasti siitä, että vapautta ei saa pitää itsestään selvänä. Samalla se muistutti minulle vapauden ulottuvuuksista, jotka voivat vääristää sen hyvyyttä. Vapaus itsestään selvyytenä on mielestäni aiheuttanut yhteiskuntaamme vaarallisen ilmiön, joka vaanii pienissä teoissa ja asioissa, emmekä ymmärrä sen vaarallisuutta, koska se usein tulee meitä vastaan sellaisessa tilanteessa, joka on mielestämme epämiellyttävä, ja haluamme pois siitä tukalasta hetkestä tavalla tai toisella. Yksilötasolla ilmiö on vielä tilanteesta riippuen ymmärrettävissä, koska ihminen on erehtyväinen ja tekee inhimillisiä virheitä. Yhteisötasolle kasvaessaan puhumani ilmiö alkaa aiheuttaa suuria tuhoja, joka nakertaa välillämme olevaa luottamusta ja aiheuttaa pahaa oloa ja aineellisiakin vahinkoja. Tämähän kuulostaa varsin hirveältä riivaajalta, joten sen pitää olla vähintään jokin hirveä ase, mutta se ei ole mikään tavara, vaan se on aineeton asia.
Tämä karmea aihe on välinpitämättömyys.
Itsenäisyyspäivä on varsin erinomainen hetki tuoda esille se, kuinka merkittävässä asemassa toisista välittäminen yhteiskunnassa on. Itsenäisyystaistelu sellaisenaan on vahva ja ehkä liiankin kova esimerkki siitä mistä toisista välittämisessä on kyse. Noin kuusikymmentä vuotta sitten välitimme toisistamme niin rintamalla kuin kotirintamalla. Nyt onneksi mitään suorannaista sodan aiheuttamaa rintamaa meillä ei ole, jos rauhanturvaajien kokemuksia ei oteta huomioon. Silti meillä on ajassamme omat haasteemme ja ongelmat, joissa välinpitämättömyydellä saa aikaiseksi pahaa jälkeä. Kaikesta ei selviä rahalla ja kaikki ei ole ostettavissa. Tällainen ajatusmaailma tahtoo yhdessä välinpitämättömyyden kanssa porautua lujasti kiinni yhteiskuntamme syviin riveihin, ja sitä vastaan sietää nyt taistella. Tarjoan avuksi yhteisöllisyyttä, joka vielä tämänkaltaisissa yhteisöissä kuin Pyhämaa on voimissaan. Täällä ymmärretään toisista välittäminen sanattomanakin vuorovaikutuksena, jolla lähellä olevat ihmiset tunnetaan ja heitä halutaan auttaa. Keino yksinkertaisuudessaan kuulostaa lapselliselta, mutta monen kohdalla sen toteuttaminen vaatii valtavia ponnistuksia, joista on lapsellisuus kaukana. Toisesta välittäminen osoittaa henkilön kypsyyttä nähdä ympäristö omaa napaansa pidemmälle, ja rohkeutta myöntää virheensä, jos muiden tietämättä tekee virheen, ja uskaltaa mennä tunnustamaan sen sekä pyytämään anteeksi. Pitäkää tekin kiinni yhteisöllisyydestänne, sillä sen olemassaolo kertoo joukossanne olevan yhteisön, joka kokoaa väkeä yhteen ja pitää yksinäisistäkin huolta. Hyvä niin, sillä ihmisen ei ole hyvä olla yksin.
Tämän arvopohdiskelun jälkeen haluan palata vielä yhteen itsenäisyyspäivän perusteemaan ja mainita myös jotain ajankohtaisista asioista. Lisäksi toivon ettette pahastu, jos viittaan puheessani seuraavaksi vähän politiikkaankin.
Itsenäisyyspäivänä sotaväki on kunniassaan, mutta ei silti ole kiellettyä pohtimasta, mitä jatkossa tapahtuu omalle puolustuksellemme tai mitä sille pitäisi tehdä. Uskallan väittää, että akuuttia sotilaallista uhkaa ei ole, mutta yhteiskunnassamme piilee edellä mainittujen henkisten uhkien lisäksi haasteita, jotka liittyvät yhteiskunnan kustantamiin palveluihin. Puolustusvoimiamme nykyisellään on soimattu jopa ulkoilmamuseoksi viitaten armeijan kalustoon ja sen säilytykseen. Kuvaus lienee liioiteltu, mutta silti on perusteltua pohtia, onko aseisiin menevät rahat perusteltuja, kun niin sanotun huoltosuhteemme heikentyessä julkinen talous on entistä suuremmissa vaikeuksissa. Vuosikymmenen lopulla joissain kunnissa on väitetty veroprosentin nousevan jopa kolmeenkymmeneen. Sellaisen kehityksen ymmärrämme kaikki mahdottomaksi, siksi valtion taholla pitää puolustusmenojakin tutkiskella kriittisesti, kun muualla yhteiskunnassa syntyy entistä suurempia menoreikiä.
Siksi toivon poliitikkojen ja politiikan yleisesti toteuttavan sellaista asialinjaa, joka on ollut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana valloillaan Euroopassa. Euroopan unioni on talousliitto, mutta sen merkittävimmät saavutukset löytyvät muualta yhteiskunnan alalta. EU on maanosamme menestyksekäs rauhanliitto, joka on saattanut riitelevien kansakuntien edut ja tavoitteet yhteisiksi, mikä on sallinut entistä rauhallisemman Euroopan. Jatkossakin on tärkeää edistää juuri tällaista kehitystä, joka keskittyy ehkäisemään sodan mahdollisuutta rauhaa rakastavien kansojen välillä. Näin itsenäisyyspäivänä on oikeus muistuttaa siitä, mihin kauaskin menevät avustukset pyrkivät. Suuressa kuvassaan ja merkityksessään ne pyrkivät takaamaan yhteiskunnan rauhan sillä vahvalla tahdolla, että kenenkään ei tarvitsisi voida niin pahoin tai elää niin huonoissa oloissa, että olisi sen vuoksi pakotettu puolustamaan oikeuksiaan aseeseen tarttumalla.
Tämä politiikka ja sen toimenpiteet eivät vähennä kunnioitustamme sotaveteraaneille ja muille lähimmäisille, jotka uhrasivat jopa elämänsä sen edestä, että saamme täällä pohjolan perukoilla vapaasti elää. Siksi minun on hyvä päättää puheeni muutamalle lainatulle virkkeelle, jolla haluan korostaa sanomani keskeisintä sisältöä.
Oi kallis Suomenmaa, sun koskiesi kuohuja, honkiesi huminaa suo mun kuunnella, kunnes hetki lähtöni lyö! Ei toista armaampaa voi maailmasta löytää kuin tämä köyhä kotimaa, jonka kauniiks on kasvatellut taattojemme työ.
Oikein hyvää itsenäisyyspäivää ja Jumalan siunausta kaikille!
